maanantai 21. lokakuuta 2013

21.49
Jos maailmasta pitäisi valita joku alue, josta en oikein jaksa innostua, olisi se Pohjois-Afrikka. Ne maat, jotka koostuvat hiekasta ja polttavasta paahteesta. Maat, joiden luonnossa kaikki elävä kuivuu kokoon tai painuu maan alle. Joissa maisema on pääsääntöisesti ruskeaa: ruskeaa hiekkaa, ruskeita rakennuksia ja ruskeita kameleita.

En pidä ruskeista maista. Mitä kiinnostavaa on aavikoissa, jos niitä vertaa viidakkoihin, vuoristoihin tai valtameriin? Ei mitään.

Jokaiseen sääntöön on kuitenkin vähintään yksi poikkeus, ja ruskeista maista se on Marokko. Suhtaudun Marokkoon suopeammin, koska marokkolainen sisustustyyli on mielestäni maailman kauneimpia. Juuri ne tunnelmalliset sisustukset houkuttelivat minut Marrakeshiin eräänä joulukuisena viikonloppuna. Niin, ja tietysti se, että hyvä kaverini kysyi, mentäisiinkö Marokkoon. Eihän siihen voi sanoa ei.

Näitä koristekuvioita ei voi kuin ihailla.


Tuhannen ja yhden yön aukio

Eniten Marrakeshin erilaisuus iskee päin kasvoja kaupungin keskusaukiolla, joka illan tullen verhoutuu savuun ja itämaiseen musiikkiin. Hupullisiin kaapuihin pukeutuneet miehet istuvat pienissä ryhmissä tai omilla matoillaan. Alkaa hämärtää. Joku helistää tamburiinia, toinen kantaa olallaan pientä apinaa. Musiikin tahdissa maassa huojuu käärmeitä ja niiden lumoajia. Pelkään sekä apinoita että käärmeitä, joten kiirehdin suunnasta toiseen, siksakkia läpi koko aukion. Hätkähdän, kun joku tarraa käteeni. Kun käännyn ympäri, edessäni seisoo nuori nainen, joka alkaa enempiä kyselemättä piirtää minulle hennatatuointia. Estelen ja yritän vetää käteni takaisin, mutta hän pitää siitä lujasti kiinni. Lopulta riuhtaisen käteni naisen otteesta, ja hän alkaa vaatia maksua tatuoinnista, joka ei ole valmis ja jota en alunperinkään halunnut. Kieltäydyn maksamasta, sukellan takaisin ihmismassaan ja yritän olla ajattelematta kaikkialla luikertelevia käärmeitä. On vaikea uskoa, että eletään vuotta 2011, vain muutaman tunnin lennon päässä Euroopasta. 

Jemaa el Fna-aukio on kuin toiselta aikakaudelta.

Tuhat ja yksi ihailijaa

Pienen korukaupan perukoilla teevesi alkaa pikkuhiljaa kiehua. Meidät kauppaan kutsunut poika on hyvällä tuulella. Hän on jutellut meille jo kolmena päivänä, ja nyt olemme lopultakin suostuneet teelle. Poika ottaa esiin nyrkinkokoisen kimpaleen sokeria ja ihmetykseksemme aikoo lisätä sen kokonaisuudessaan pieneen teekannuunsa. Helähdämme nauraen estelemään. Poika näyttää yllättyneeltä, teenhän kuuluu olla makeaa! Sweet like you! Nauramme taas. Pienen neuvottelun jälkeen saamme pojan vähentämään sokerin määrän puoleen, mutta meille sitä on silti yli kolme kertaa normaalia enemmän. Tee tarjoillaan pienistä lasikupeista, ja kun odottelemme sen jäähtymistä, jatkamme rupattelua. Poika kutsuu meitä viikon kauneimmiksi eurooppalaisiksi, mikä saa meidät jälleen nauramaan. Vielä edellisellä viikolla medinasta on siis löytynyt meitä kauniimpia turisteja. Seuraavaksi ihailijamme kysyy, onko meillä poikaystäviä. On tietysti! Kerron sujuvasti mielikuvituspoikaystävästäni, joka on tullut tarpeeseen aiemminkin. Kaverini menee askeleen pidemmälle ja kertoo olevansa naimisissa, niin ja onhan hänellä myös mielikuvitustytär. Poika kuuntelee ja kysyy sitten ilkikurisesti: "Mutta ette kai te Euroopassakaan yksiavioisia ole?" Ennen kuin lähdemme hän vielä lahjoittaa meille molemmille kasan kaula- ja rannekoruja ja moiskauttaa kaupanpäällisiksi poskisuukot, jotka kummasti kuitenkin päätyvät johonkin posken ja suun välimaastoon.

Korukaupan poika ei ole ainoa ihailijamme tänä viikonloppuna. Blondeilla hiuksillamme ja peittävällä mutta länsimaisella pukeutumisella erotumme selvästi paikallisista naisista, joista monet verhoutuvat pitkiin kaapuihin ja huiveihin. Saamme osaksemme hämmentävän määrän huomiota, joka tosin vaikuttaa lähinnä ystävälliseltä ja uteliaalta. Arvoitukseksi jää, mitä paikalliset meistä oikeasti ajattelevat. Majapaikkamme ranskalaisen omistajan mukaan Marrakesh on Marokonkin mittakaavalla vanhoillinen kaupunki, jossa länsimaisia naisia pidetään suurin piirtein prostituoituina.

Paikalliset naiset pukeutuvat peittävästi erityisesti vanhassakaupungissa.

Tuhat ja yksi kapeaa kujaa

Marrakeshin muurien ympäröimä vanha kaupunki eli medina on todellinen labyrintti. Sen kapeille kujille voi epäilemättä eksyä päiväkausiksi, jos ei kunnolla opettele ulkoa majapaikkansa ohjeita siitä, miten löytää takaisin. Ensin käännös vasempaan, sitten kolmannesta kadunkulmasta oikealle, seuraavasta vasemmalle, poliisiaseman kohdalta taas vasemmalle, heti perään oikeaan, uudestaan oikeaan, vasemmalle, vasemmalle ja vielä vasemmalle... Kartasta ei täällä ole mitään hyötyä.

Tyypillinen kuja Marrakeshin medinassa.

Eksymisen tekee entistä helpommaksi se, että kaikki kujat näyttävät samalta. Ne ovat pölyisiä, hiekkaisia ja enemmän tai vähemmän kuoppaisia. Niiden molemmin puolin kohoavat korkeat, sympaattisesti joko vaaleanpunertaviksi tai kellertäviksi maalatut seinät. Seinät on muurattu umpeen, kuin torjumaan turistien katseet ja kätkemään taakseen paikallisten salaisuudet. Jos kadulta kuitenkin astuu yhteen Marrakeshin sadoista riad-majataloista, saa huomata, että muurien takaa paljastuu auringonpaisteinen sisäpiha, jolle ikkunat aukeavat. Kontrasti kadun meluun, vilinään ja hajuihin on valtaisa, kun mosaiikein koristellun uima-altaan tyyni pinta kimaltelee viherkasvien lomasta. Hiljaisuuden rikkoo vain pehmeä-ääninen henkilökunta, joka on poikkeuksellisen palvelualtista ja sipsuttaa jo tuomaan teetä ja makeisia.

Melkein kaikilla majataloilla on kauniit kattoterassit.




0 kommenttia:

Lähetä kommentti