sunnuntai 13. lokakuuta 2013

20.19
Muistatteko vielä ajan ennen nettiä ja matkablogeja? Kun täysin tuntemattomien pallontallaajien kokemukset ja valokuvat eivät vielä olleet vain muutaman klikkauksen päässä, ja omaa matkakuumettaan pystyi kotoa käsin lääkitsemään lähinnä kirjahyllystä jo löytyvillä opuksilla. No, minun vanhempieni olohuoneen kirjahyllystä löytyi punertavakantinen Maailma jossa elämme -kirjasarja, jossa esiteltiin sanoin ja kuvin maailman kaikki maat aina Tšekkoslovakiaa ja Neuvostoliittoa myöten. Luin sen jo ala-asteikäisenä hiirenkorville ja yritin kuvitella, miltä tuntuisi asua jokaisessa niistä maista. Eniten minua kuitenkin kiehtoi tämä oikean alareunan kuva Laosista:


Näin myöhemmällä iällä en enää tunnista, miksi juuri tuosta kuvasta tuli minulle Se Kuva, mutta jostain syystä yhdistin sen mielessäni eksoottiseen paratiisiin, joka olisi pakko kokea, kunhan vain kasvaisin isoksi.

Isoksi kasvamista jouduin kuitenkin vielä odottelemaan, ja perheen kesken matkailimme vain kotimaassa. Niinpä hankin korvikkeeksi ison liudan ulkomaalaisia kirjekavereita, joille kuvailin elämääni järven rannalla suomalaisessa pikkukaupungissa (selvää matkabloggaaja-ainesta siis!). Kirjeitä maailmalta saapui joka viikko, joskus jopa viisi kappaletta päivässä. Erityisesti tykkäsin thaimaalaisesta Sanichasta ja itävaltalaisesta Michaelasta, joka oli minua vain kaksi päivää nuorempi. Teini-iässä kirjoittelu kuitenkin jäi ja hukkasimme toistemme yhteystiedot, mutta - kiitos Facebookin - parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin Sanichan Bangkokin lentokentällä ja Michaelan lontoolaisessa pubissa.

Ensimmäisen kunnon ulkomaanmatkani tein vasta 17-vuotiaana koulun mukana Hollantiin. Olin niin innoissani kuin 17-vuotias vaan voi olla ja tykkäsin matkalla aivan kaikesta ja kaikista. Varsinkin paikalliset ihmiset tuntuivat kiehtovilta. Ystävystyin heidän kanssaan hämmästyttävän vikkelästi ja olin vakuuttunut, että nopeasti solmitut ystävyyssuhteet myös kestäisivät Suomen ja Hollannin välisen välimatkan (eivät kestäneet). Kun noin viikkoa myöhemmin palasin kotiin, purin matkalaukkuni, istahdin olohuoneen lattialle ja purskahdin samantien itkuun. Olin ensimmäistä kertaa saanut tutustua uuteen kulttuuriin paikan päällä, ja elämä suomalaisessa pikkukaupungissa tuntui siihen verrattuna tylsältä ja tavanomaiselta.

Joitakin vuosia myöhemmin opiskelin vähän isomman suomalaisen kaupungin yliopistossa englantia, ja opintoihin kuului pakollinen muutaman kuukauden kieliharjoittelu missä tahansa englanninkielisessä maassa. Ja hyvä, että kuului! En tiedä, olisinko koskaan uskaltautunut pidemmäksi aikaa yksin ulkomaille, ellei tuo harjoittelu olisi ollut pakollinen. Intoa ja pelkoa puhkuen lensin kesäksi puutarhatöihin englantilaiseen pikkukaupunkiin, josta matkailin Lontooseen ja muualle lähimaastoon niin paljon kuin aika ja rahat vain sallivat. Reissussa oli hulppean hauskaa, ja seuraavat pari kolme kesää vietinkin sitten kesätöissä Englannissa, Sveitsissä ja Norjassa.

Sveitsistä mukaan tarttui walesiläinen poikaystävä, josta sain hyvän tekosyyn muuttaa Lontooseen pian valmistumiseni jälkeen. Ensimmäinen vuosi uudessa maassa oli hurjan stressaava, monestakin eri syystä. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin viihtyä niin, että jäin Lontooseen vielä senkin jälkeen, kun erosin poikaystävästäni. Tein IT-alan firmassa perinteisiä toimistohommia yli kuusi vuotta, kunnes päätin, että ainainen arki saa riittää. Tai oikeammin aion siirtää arkeni maailmalle. Haluan seikkailla maasta toiseen mahdollisimman pienellä budjetilla ja tehdä samalla freelancer-töitä Suomeen. 

Jos hyvin käy, pääsen myös sinne Laosiin.



Uudempi teksti
Edellinen
Tämä on ensimmäinen kirjoitus.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti