torstai 7. elokuuta 2014

Tästä postausesta voi tulla pitkänpuoleinen, joten kannattaa etsiä hyvä lukunurkka ja pistää kaffipannu tulelle. Juu juu, anna mennä vaan, odottelen täällä kyllä sen aikaa. 

...

Ai mitä? Kaffi on jo valmista? Hienoa, ota mukava asento, niin palataan ajassa kesäkuuhun ja rankkasateen piiskaamaan Tokioon. Kello on noin kaksi yöllä, eikä postimerkin kokoisen vuokrahuoneistoni ikkunasta enää siivilöidy valoa. Ulkoa kantautuvat vain myrskyn ja viereisen rakennustyömaan ääneet. Mitä ihmettä pitää rakentaa yölläkin, kummastelen kun lojun sängylläni läppäri sylissäni ja välttelen jälleen kerran treffejä Nukkumatin kanssa.

Mitä vaan voi tapahtua, kun on synkkä ja myrskyinen yö.
Kuva: Ryo Mukae

Yhtäkkiä päätäni vihlaisee sen vasemmalta puolelta, kovaa. Kipualue on pieni, mutta tuska sitäkin suurempi. Samalla oikea puoli vartalostani jotenkin turtuu, enkä tunne enää kunnolla oikeaa kättäni, oikeaa jalkaani tai oikeaa puolta kasvoistani. Sormia pistelee, ja olo on kummallinen. Yritän juoda vettä, mutta se juuttuu kurkkuuni, en tiedä miksi. Käsken lihaksiani nielaisemaan veden ihan niin kuin aina, mutta mitään ei tapahdu. Istun posket vedestä pullollaan sängylläni ja hermostun. Mikä minua oikein vaivaa?

Lopulta kurkkuni lihakset palaavat käyttöön ja saan nielaistua. Puolet kropastani on silti edelleen puuduksissa. Päätän googlata oireeni. Hakutuloksissa toistuu yhä uudelleen ja uudelleen tietty sana:
"Stroke - Brain Foundation"
"What are the symptoms of a stroke?"
"Am I Having a Stroke?"

Stroke, toisin sanoen aivoverenkierron häiriö, aivoveritulppa tai aivoinfarkti. Tiedän, että kyse voi olla muustakin, mutta oireeni vastaavat aivoinfarktin oireita pelottavan hyvin. Jopa nielaisuvaikeudet liittyvät siihen. Luen lisää ja pian tutkin peilin edessä, saanko hymyillessä molemmat suupieleni nousemaan. Saan. Testaan, pystynkö puhumaan höpisemällä ääneen itsekseni. Pystyn, ainakin toistaiseksi.

Rauhoitun vähän ja päätän mennä nukkumaan siinä toivossa, että aamulla oloni olisi jo parempi. Nojaan tyynyyn, mutta uni ei tule. Näkemäni nettisivut pyörivät edelleen mielessäni. Niiden viesti on selkeä: jos mitään aivoinfarktin oireita ilmenee, soita heti ambulanssi kulkematta sängyssäpötköttelyruudun kautta.

Mitä Internet tekisi?

Kynnys soittaa ambulanssi on kuitenkin kova: en ole koskaan soittanut hätänumeroon edes Suomessa, saatika Japanissa. Mutta voinko mennä nukkumaankaan? Entä jos en aamulla enää herää? Entä jos herään halvaantuneena tai puhekykyni menettäneenä? En uskalla ottaa niin suurta riskiä. Pidän aivoistani sellaisina kuin ne ovat.

Kömmin ylös sängystä ja käynnistän taas tietokoneeni. Tällä kertaa etsin Tokiosta sairaalaa, jossa puhuttaisiin englantia ja jossa olisi päivystys myös öisin. St Luke's International Hospital Tsukijin metroaseman lähettyvillä vaikuttaa jo nimensä puolesta lupaavalta. Kirjoitan nopeasti Japanissa asuvalle kaverilleni Facebook-viestin, jossa kerron mitä on tapahtunut ja mihin sairaaalaan olen lähdössä. Sitten nappaan takkini ja sateenvarjoni ja kipitän rappuset alas kadulle. Takaraivossa kytee, että olen viivytellyt jo liikaakin.

Metro ei kulje öisin, joten minun on etsittävä taksi. Onneksi asun ison kadun varrella, jolta sellainen löytyy helposti. Hyppään takapenkille ja pyydän englanniksi päästä St Luke's International Hospitaliin. Kuski ei ymmärrä tavuakaan. Vaihdan japaniin ja pyydän sairaalan sijaan päästä sen läheiselle Tsukijin asemalle: "Tsukiji-eki made onegaishimasu". Kuski ei edelleenkään ymmärrä.

Kasvavan epätoivon vallassa toistan sanoja "Tsukiji" ja "eki" (asema) yhä uudelleen ja uudelleen, hitaammin ja nopeammin, varmaan kaksikymmentä kertaa. Kuski näyttää aina vain hämmentyneeltä. Lopulta kaivan esiin puhelimeni ja toistelen Tsukiji-eki-mantraani samalla, kun osoitan Tsukijin asemaa kartalla. Karttani tekstit ovat englanniksi, joten kuski ei edelleenkään tajua, mihin tahdon mennä. Huokaan ja yritän vielä pari kertaa: "TSU-KI-JI E-KI MA-DE O-NE-GA-I-SHI-MA-SU!" Vihdoin ja viimein kuskin silmissä välähtää ymmärrys ja hän tiedustelee, haluanko kenties Tsukijin asemalle. No haluan! Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta! "En ole menossa siihen suuntaan", toteaa kuski ja hätistää minut ulos autostaan.

Sadattelen sateessa ja viiletän kadun toiselle puolelle. Ei auta kuin yrittää uudestaan. Pari ensimmäistä vapaan näköistä pirssiä huomaa minut liian myöhään ja ajaa ohi. Kolmas sentään pysähtyy. Valmistaudun henkisesti toistamaan Tsukijin aseman nimeä vaikka maailman tappiin asti ja aloitan alusta, tällä kertaa suoraan japaniksi: "Tsukiji-eki made onegaishimasu". "Ai Tsukijin asemalle?" varmistaa kuskini ja nyökyttelen innolla. "Kyllä, juuri sinne, kiitos, ja mielellään ennen kuin aivoistani tulee käyttökelvotonta mömmöä." (Okei, saattoi olla, että en oikeasti sanonut tuota loppuosaa, koska en tiedä mitä "aivot" ja "käyttökelvoton mömmö" ovat japaniksi. Miksei näitä oikeasti hyödyllisiä asioita opeteta jo peruskurssilla?)

Taksissa katselen ohi vilahtavaa suurkaupunkia ja mietin, että ainakin nyt olen jonkun toisen ihmisen huomassa, enkä aivan yksin. Jos yhtäkkiä luhistun taksin takapenkille, niin kai kuski älyää kuljettaa minut aseman sijasta suoraan sairaalaan. Näin ainakin toivon.

Öisessä Tokiossa on oma tunnelmansa, vaikka sitten matkalla sairaalaan.

Pian kaarramme Tsukijin asemalle. Maksan taksin, hyppään autosta ja kaivan puhelimestani Tokion kartan. Siihen on kivasti merkitty sairaalat punaisella ristillä, joten jopa minun on helppo löytää perille.

Näillä ohjeilla edes allekirjoittanut ei voi eksyä.

Sairaalan pihalla on suuri kyltti, jossa lukee sekä japaniksi että englanniksi "hätäsisäänkäynti". Ihanaa, pian valkotakkiset ammattilaiset ottavat ohjat käsiinsä ja minun tarvitsee vain seurata heidän ohjeitaan.

Iloitsin tietysti liian aikaisin. Kyltin nuolen osoittamassa suunnassa ei kertakaikkiaan ole mitään, minkä tunnistaisin hätäsisäänkäynniksi. Kierrän melkein koko rakennuksen, mutta löydän vain pienen oven, joka sekin on lukossa. Huomaan sen vieressä summerin ja kun en keksi muutakaan, painan nappia.

Hetken päästä ovelle ilmestyy kaksi Securitaksen vartijan näköistä työntekijää. Selitän heille englanniksi, mitä on tapahtunut ja että minun on päästävä lääkäriin. He ymmärtävät sanomastani vain osan, mutta kertovat, että lääkärin näkeminen ei ole nyt mahdollista.
- Siis miten niin ei ole?
- No ei ole, ei täällä ole lääkäreitä.
- Mutta eikö tämä ole sairaalan hätäsisäänkäynti?
- On.
- Mutta tästä ei voi käydä sisään, jos on hätä?
- Ei.

Ceci n'est pas une entrée des urgences.

Olen ymmälläni. Ehkä vartijat eivät sittenkään ymmärtäneet, mitä kysyin. Pyydän heitä odotttamaan ja käyn varmuudeksi kuvaamassa etupihan hätäsisäänkäynti-kyltin. Yritän uudestaan.
- Siis olenko nyt tämän kuvan kyltin osoittamassa paikassa?
- Olet.
- Mutta en voi tulla sisään?
- Et.
- Aha. No onko tässä lähistöllä mitään muuta sairaalaa, jonne voisin mennä?
- Ei.
- No mitä minä sitten teen?
- Soita ambulanssi.
- Ai sairaalan pihalle?
- Niin.
- Öh, okei. Omasta puhelimestani loppuu juuri akku, voisinko lainata teiltä puhelinta?
- Et.
- Siis en voi lainata puhelinta soittaakseni hätänumeroon?
- Et.

Jään hetkeksi sanattomaksi. Millainen ihminen kieltäytyy lainaamasta puhelinta henkilölle, joka haluaa soittaa hätänumeroon, varsinkin jos samassa rakennuksessa on kymmeniä, ellei satoja puhelimia? En tietysti välttämättä näytä siltä, että minulla olisi Aikuisten Oikea Hätä, koska hetki hetkeltä laajeneva aivovammani ei vielä näy päälle päin, mutta silti. Päättelen, että vartijoiden täytyi käsittää väärin ja yritän vielä kerran, tällä kertaa osittain japaniksi.
- Tarkoitatko, että en voi lainata teiltä keetai denwaa (kännykkää) tai yhtäkään tämän sairaalan denwaa (pöytäpuhelinta), jotta voisin soittaa hätänumeroon?
- Niin juuri, et voi.

Alan todella nähdä punaista. Vartijat eivät yllätykseltään ehdi reagoimaan, kun työnnän heidät tieltäni ja syöksyn edessä näkyvään toimistohuoneeseen, jonka pöydällä näkyy puhelin. He ehtivät luokseni vasta, kun näppäilen jo hätänumeroa. Tönin ja potkin heitä kuin pieni ninja samalla kun puristan puhelinta entistä lujemmin ja huudan, että soittakaa vaikka poliisi, ehkä poliisi sentään tajuaa tilanteeni ja ymmärtää viedä minut lääkäriin...

Tai no, suurin piirtein noin tahtoisin tehdä. Todellisuudessa kiitän vartijoita. Tosin teen sen niin epäkiitolliseen ja japanilaisittain ennenkuulumattoman kylmäkiskoiseen sävyyn, että jään varmasti iäksi vainoamaan heidän uniaan. Näin ainakin haluan uskoa.

Lannistuneena peruutan ovelta takaisin kaatosateeseen ja kaivan esiin kännykkäni. Soimaan itseäni siitä, etten varsinkaan reissussa lataa sitä useammin. Näppäilen hermostuneena 119 ja rukoilen, ettei akku lopu ennen kuin ehdin esittämään asiani.

Hätäkeskuksesta vastataan ja kysyn, puhuvatko he englantia. "Vähän", kuuluu vastaus ja minulta tiedustellaan, tarvitsenko poliisia, paloautoa vai ambulanssia. Vastaan, että ambulanssia, ja mietin, kuinka hulluna minua tullaan pitämään siinä vaiheessa, kun joudun tilaamaan sen valtavankokoisen sairaalan pihalle.

Minut yhdistetään seuraavalle ihmiselle ja selitän englanniksi, mitä on tapahtunut. Keskustelukumppanini ei selvästikään ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä sanon. Myös minun on vaikea ymmärtää hänen englantiaan, koska hän ääntää sitä niin perseelleen omalaatuisella tavalla. Yritän selittää asiaani yhä uudelleen ja uudelleen, entistä yksinkertaisemmin sanoin ja lauserakentein. Ei onnistu. Jatkan, vaikka olen varma, että akku loppuu hetkenä minä hyvänsä. Lopulta langan päästä kuuluu:
- Siis etkö tarvitsekaan paloautoa? Sinut yhdistettiin palokunnalle. Eikö varmasti missään pala?

Mielessä käy, että jos päässäni ei ole jo poksahtanut joku verisuoni, niin viimeistään nyt se poksahtaa. Riks, raks ja poks! Tyydyn silti kertomaan puhelimeen, että en todellakaan tarvitse paloautoa, ja lyön hätäkeskukselle luurin korvaan. Sieltä ei soiteta takaisin.

Seison sateessa ja ihmettelen, mitä voin enää tehdä. Totean, että enpä juuri mitään. Onneksi oloni ei ole pahentunut, jos ei sitten parantunutkaan. Oireiden alkamisesta on jo noin neljä tuntia. Olisin ehtinyt heittää henkeni jo monta kertaa, enkä ole yhtään lähempänä lääkärihoitoa.

Märkänä ja alakuloisena päätän kävellä takaisin asunnolleni ja mennä sen läheiseen sairaalaan heti aamulla, kun sairaalan ovet aukeavat. Sinne on kuitenkin matkaa, joten kaivan taas kännykästäni kartan. Tajuan, että jos kännykän virta loppuu, en edes löydä asunnolleni. Vielä virtaa ihme kyllä on. Tutkin karttaa ja - hetkinen - tajuan, että Tsukijin aseman lähistöllä on toinenkin punainen risti! Aivojeni ei pitäisi vielä olla täysin käyttökelvotonta mömmöä, ja minä onneton olen silti kävellyt väärälle sairaalalle!

Kerrankos sitä erehtyy.

Kun aamun sarastaessa vihdoin löysin oikealle sairaalalle, minulta mitattiin heti alkuun verenpaine. Se osoittautui hurjan paljon korkeammaksi kuin ikinä ennen (172/102). Kun lääkärini ihmetteli asiaa ääneen, totesin, että matka sairaalaan oli tällä kertaa sellainen, että se aiheutti pientä stressiä.

Alun hankaluuksista huolimatta kaikki meni lopulta hyvin. Mielialani kohosi heti, kun pääsin sairaalaan ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Jos Suomessa joutuisi sairaalaan, se olisi pelkästään kurjaa, mutta Japanissa sekin on seikkailu! Oli hauska seurata, miten asiat siellä toimivat. Japanilaiset lääkärit ja hoitajat olivat todella mukavia ja avuliaita ja ylikohteliaisuudessaan suorastaan lutuisia. He tekivät hassuja kielivirheitä ja pyytelivät kumarrellen anteeksi puutteellista englantiaan, mutta ymmärsimme kuitenkin toisiamme. Vain kerran turvauduttiin sanakirjan apuun, kun eräs lääkäri osoitti minulle iPadinsä ruudulta kysyvän näköisenä sanoja "numb" ja "paralysed" ja minä vastailin kuuliaisesti "jeeeees" ja "nou".

Heti alkuun minut laitettiin sairaalassa tiputukseen ja minulle tehtiin CT-kuvaus. Olen aina kuvitellut, että CT-kuvaus olisi ahdistava, mutta nyt suhtauduin siihenkin lähinnä uteliaisuudella. Jännä nähdä, miten sekin laite toimii! Ja mikäs siinä oli makoillessa, kunhan piti huolta, että pysyi viisi minuuttia paikallaan. (Itse asiassa makoilu oli siinä vaiheessa hyvinkin tervetullutta, sen verran oli alkanut heikottaa, kun lääkärini oli aiemmin aamulla yrittänyt turhaan laittaa tippaa paikoilleen. Hän pisteli minua neuloilla ainakin 10 kertaa, ja kun ei löytänyt verisuoniani, kyllästyi itsekin ja alkoi summamutikassa liikuttaa neulaa ihoni alla vaakasuoraan - AUTS. Annoin hänelle kuitenkin anteeksi, koska hän oli niin supermukava, nuori ja komea.)

Hetkeä myöhemmin tipasta loppuivat mömmöt ja vereni alkoi valua suonesta tuota putkea pitkin...yök!

Pienen odottelun jälkeen sain CT-kuvaukseni tulokset, jotka olivat normaalit. Lääkärini oli ymmällään, koska oireeni kielivät aivoverenkierron häiriöstä, mutta aivoistani ei löytynyt mitään poikkeavaa. Varmuuden vuoksi minulle tehtiin vielä EKG, joka sekin osoittautui normaaliksi. Tässä vaiheessa istuin jo suorastaan hilpeillä mielin sairaalasängyssäni ja juttelin hoitajieni kanssa mukavia sillä aikaa, kun lääkärini kokosi yhteen kolme muuta lääkäriä ja neurologin pohtimaan tapaustani.

Pow-wow:n päätteeksi lääkärit totesivat, etteivät ole varmoja, mikä minua vaivaa. Oikeastaan olisi parasta, että jäisin sairaalaan, mutta koska vakuutuspaperini olivat jääneet asunnolleni, emme olleet varmoja, kattaako vakuutukseni sen. Veikkasin, että kattaa, mutta en halunnut ottaa riskiä, koska yksikin yö japanilaisessa sairaalassa maksaa melkein 4 000 euroa. Niinpä pulitin ne 730 euroa, jotka olin jo velkaa, ja lupasin tulla maanantaina takaisin neurologin juttusille ja MRI-kuvaukseen.

Jos mahdollista, MRI-kuvaus oli vielä CT-kuvaustakin mielenkiintoisempi. Ennen kuin edes pääsin kuvaushuoneeseen, minulle hoettiin moneen kertaan, että koska MRI on magneettikuvaus, ylläni ei saa olla mitään metallia. Riisuin kaikki koruni ja vannoin sairaanhoitajille kautta kiven ja kannon, ettei taskuissani ole mitään. Jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.

Kuvaushuoneessa asetuin selälleni laitteeseen. Sain päähäni kuulokkeet ja niskani ympärille aseteltiin pahvitukia, jotta jaksaisin olla liikkumatta kuvauksen kestämät 20 minuuttia. Kasvojen päälle laskettiin vielä hassu kehikko, ja sitten kone jo imaisikin minut sisäänsä. Samassa kuului WSUP, kun rintsikoideni kaarituet pompsahtivat magneettien vaikutuksesta ilmaan. Hups! Juu, ei minulla mitään metallia ole ylläni, ehei...

Seuraavat 20 minuuttia pähkäilin, miksi metalli oli niin ankarasti kielletty. Onko vaarana vain, että taskuun unohtuneet kolikot saattavat lentää sieltä taskusta hurjaa vauhtia vai pilaako metalli jotenkin kuvaustulokset? Olinko nyt tahtomattani sössinyt koko (huomattavan kalliin) prosessin? Pitäisikö keskeyttää kuvaus heti ja kysyä asiaa? Niin ja mikä tuo discojumputusta muistuttava ääni on? Tai tuo vihellys? No nuo nyt ainakin ovat Morian rummut! Olen joko seonnut lopullisesti päästäni tai sitten MRI-laitteet pitävät todella eriskummallisia ääniä.

Kuvauksen jälkeen sain vielä odotella neljä päivää ennen kuin pääsin neurologin luo kuulemaan tulokset. Tai siis sainhan minä ne mukaan myös kirjallisesti, mutta vain japaniksi. Tohtori Takagi nauroi, että "ai oletkin jo lukenut nämä", kun huomasi, että olin avannut tulokset sisältävän kirjekuoren. "Juu, totta kai, mutta jos nyt vielä kertaisit sen olennaisimman sisällön..."

MRI-kuvauksissa paljastui sisäinen kauneuteni.

Ja toki tohtori Takagi sen kertasi. MRI-kuvauksissa ei ollut löytynyt mitään epänormaalia. Villeistä oireista huolimatta pääkoppani oli ihan kunnossa. Mikä oireet sitten aiheutti, sitä tohtori Takagi ei osannut varmuudella sanoa. Ehkä stressi, ehkä kotioloista poikkeava ilmasto, ehkä jokin muu.

Joka tapauksessa sain taas yhden tarinan lisää kerrottavaksi tuleville lapsenlapsilleni kahdeksalle kissalleni.


8 kommenttia:

  1. huijui..kylläpä luin pienellä kauhulla tätä postausta. Voi että! Mutta onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. Juurikin sairaalaan joutuminen ulkomailla on sellainen asia, mitä ei välttämättä toivoisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun en saanut nielaistua, meinasi iskeä paniikki. Ja tuo matka sairaalaan oli sellainen, ettei tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Mutta noin muuten olin hyvillä mielin ja sairaalassa oli ihan mukavaa. :) Ehkä siitä oli apua, että olen Lontoossa asuessanikin joutunut pari kertaa käymään sairaalassa, joten ulkomaiset sairaalat eivät stressaa enää yhtä paljon kuin ennen. Tai sitten vaan tykkään Japanista niin paljon, että edes sairaalat eivät pilaa positiivista fiilistäni. :) Jossain muualla olisin kyllä saattanut saada pienen itkupotkuraivarin. :D

      Poista
  2. Aargh mikä tarina!! En minäkään tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa (joten varmuuden vuoksi nauroin). Lopputulos siis on, että jos minä japania taitamattomana joskus saan jonkun yhtäkkisen sairauden tuolla, niin aika varmasti myös kuolen siihen ennen kuin ehdin saada hoitoa. No, vielä en ole ikinä joutunut sairaala- tai edes lääkärihoitoon matkoilla. *sormet ristiin*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, yllätyin kyllä tuosta, miten vaikea Tokiossa oli englanniksi saada apua. Huonostihan japanilaiset englantia osaavat, mutta olisi nyt luullut, että edes hätänumerossa sitä ymmärretään!

      Poista
  3. Voi apua millainen kokemus! Aivan kamala kerta kaikkiaan. Todella kammottava tilanne, kun ei ole yhteistä kieltä. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kuitenkaan kyse, mutta kyllähän tuollainen pelästyttää pahan päiväisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan tuo aikamoinen säätö, mutta aina olisi voinut olla huonomminkin. :) Onneksi sairaalassa lääkärit sentään puhuivat jonkin verran englantia, muuten en varmaan olisi ikinä saanut selitettyä, minkä takia sinne olin tullut.

      Poista
  4. Apua, olipa pelottavan kuuloinen kokemus!! Voin kuvitella, että olisi ollut aika low point olla sairaalan pihalla, eikä päästä sisään..! Onneksi pääsit sentään jonnekin. Merkillisiä oireita, toivottavasti ne eivät palaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kieltämättä se koko episodin low point. En tiedä, mikä sairaala se sitten loppujen lopuksi oli, kun sinne ei päässyt sisään. Hassua sekin, että ne vartijat sanoivat, ettei lähistöllä ole mitään muuta sairaalaa, vaikka se mun etsimäni oli ihan kulman takana. Noh, toisaalta ne nyt ei olleet kovin avuliaita muutenkaan.

      Toivotaan tosiaan, että noista oireista nyt päästiin tällä! Vanhuus ei vaan vissiin tule yksin. :D

      Poista